Turismi

Tällä viikolla matkustin Helsinkiin ja Tukholmaan! Lähdin matkaan erään naisen kanssa, jolle olen toiminut henkilökohtaisena avustajana kahden kuukauden verran... Kyseessä oli puhdas turistimatka taroituksenamme vain irtautua arjesta.

Turismiin liittyy paljon kaikkea turhanpäiväistä ja noloa, myönnettäköön, mutta mielestäni mitä olennaisin osa turistina olemista on avata silmänsä uudelle ympäristölle ja virkistyä. Täydellistä! Jostain sen suuntaisestahan tässä blogissakin on kysymys. Tämä postaus on omistettu turismille.

Seuraavaksi esittelenkin teille matkani kohokohdat, rakkaat ystävät!

Ensimmäinen kohteemme oli Hiljaisuuden kappeli... Olen käynyt siellä kerran aikaisemmin, ja halusin näyttää sen avustettavalleni. Kappelin on keskellä Helsingin ydinkeskustaa valtavien ostoskeskusten puristuksissa, mutta sen sisällä vallitseva rauha on huumaava. Ehkä juuri kontrasti kahden rinnakkain elävän tilan välillä tekee tuosta paikasta niin vaikuttavan. Kappelin ainoita ääniä ovat kaupungin "kaukaisuudesta" kuuluva tasainen kohina, varovainen naksahdus oven auetessa, vaatteiden vaimea kahina... Myös visuaalisesti kappeli on maanläheinen, pelkistetty ja täynnä valoa.

Istuimme siellä muutamia toveja. Matka oli aivan aluillaan, mutta tiesin jo tuolloin, että kyseinen kokemus tulisi olemaan matkan ehdoton kohokohta. Koen, että Hiljaisuuden kappeli ei ole pelkästään kupla keskellä vilisevää materialismin maailmaa. Se on tila, jossa ihminen voi kääntää katseensa sisäänpäin... Ja löytää kokonaisen todellisuuden, joka on hautautuneena kaiken ärsyketulvan alle, joka meitä arkitodellisuudessamme ympäröi. Ollakseen todella onnellinen ihmisen on oltava kosketuksissa kyseisen todellisuuden kanssa.

Matkalla kohti Viking Linen terminaalia oli luonnollista poiketa ohikulkumatkalla myös eräässä toisessa pyhätössä... Nimittäin Uspenskin katedraalissa.
Oli hassua huomata, että koreudessaan ja näyttävyydessään, sekä kerätessään laumoittain ihmisiä puoleensa, oli vierailu katedraalissa kokemuksena aika valju. Enkä minä kiistä rakennuksen kauneutta! Kokemani rauhan tunne Hiljaisuuden kappelissa vain asetti vertailukohdan, joka sai aikaan sellaisen vaikutelman, kuin henki olisi paennut katedraalista joskus kauan aikaa sitten.





Suosikkiasiani kirkoissa on yleensä katto. Uspenskin katedraali ei ollut poikkeus. Katsokaa nyt sitä!

 Sitten siirryimme merelle!

Tukholman vanha kaupunki ja rannassa lähellä terminaalia sijaitseva valokuvausmuseo olivat yhtä silmäkarkkia myös. Siitä huolimatta monituiset koristeelliset rakennukset, nähtävyydet sekä kapeat kujat jäivät nyt kuvaamatta... Niiden taltioiminen tuntui tylsältä ja turhalta. Jos esimerkiksi haluan nähdä Ruotsin kuninkaan palatsista hienon kuvan joskus jälkikäteen, minä voin googlettaa sen.

Eräästä putiikista minä halusin kuitenkin saada muiston, sillä sen nimi ja näyteikkuna saivat sydämessäni läikähtämään iloa. Lämmintä ironiaa! En ole törmännyt aikoihin noiden kahden sanan yhdistelmään!

Vielä yksi muisto. Eräällä vehreällä sisäpihalla, lähellä Nobelin museota, näin huomioliiveissä leikkiviä lapsia. Osa heistä hyppi narua ja osa istui rakennelmiinsa syventyneinä hiekkalaatikolla. Itse kuva ei ole erityislaatuinen, mutta mielestäni kuvauksen kohteet olivat itsessään hyvin mielenkiintoisia. Lapset ovat hienoja ihmisiä. Onneksi heitä on sekä Tukholmassa, että kotikaupungissani.

Arjen valoja

En ole kirjoittanut hetkeen. Arki vetää helposti syövereihinsä. Se ei kuitenkaan ole negatiivinen asia, koska ei se poissulje kauneutta. Päinvastoin. Arki on täyttä elämää, olennaisuutta.

Tässä on kuva kansiosta, jossa on valmentamani varhaisnuorten ryhmän nukketeatterinäytelmäprojektiin liittyvää materiaalia. Kaaoksen keskellä on hahmoja, rekvisiittaa, tarinan käsikirjoitus ja kutsuja, sekä ryhmän toimintaa innoittavia lainauksia bahá´í-kirjoituksista. Kaunista on se luovuus, energia ja motivaatio, sekä omistajuus, joka nuorissa ilmenee, kun he tekevät tätä projektia. Kaikki tämä heijastuu heidän säteilevillä kasvoillaan.

Näen ikkunastani joka ilta, kun aurinko painuu mailleen. Joka päivä näky on pääpiirteittäin sama, mutta silti eroaa vivahteiltaan olennaisesti kaikista muista illoista. Auringonlaskuihin ei voi kyllästyä, vaikka nehän ovat maailman arkisimpia asioita. Aurinko nousee ja laskee joka päivä, ja silti onnistuu salpaamaan hengen yhä uudestaan ja uudestaan.

Minun suosikkiarkitraditioni on ennen nukkumaanmenoa sytyttää kynttilöitä palamaan yöpöydälleni, joidan valossa lueskelen siihen asti, kunnes uni tulee silmään. Kuinka monta kertaa minä olen katsellut seinälleni heijastuvia kuvioita, ja olisin halunnut jäädä vain tuijottelemaan elävän liekin antamaa lepattavaa vaikutelmaa nukahtamisen sijaan? Todella monta, mutta edelleen se on upeimpia hetkiä päivässä.

Loppupäätelmä/Pointti?
Ehkä yksinkertaisesti se, että sekä ulkoinen että sisäinen valo on pohjaton ilon ja kauneuden lähde.
Valon merkitys on valtava, itsestäänselvä mutta ihmeellinen.

post scriptum 

Vielä eräs asia tuli mieleen, jonka halusin jakaa kanssanne. Olen saanut erityisesti tänään voimaa eräästä runosta, jonka yksi ystäväni postasi seinälleen facebookissa eilen illalla. Teippasin ajatelman siltä istumalta käytävämme seinällä roikkuvan kokovartalopeilin pintaan, ilahduttaakseni kenties myös kämppistäni.
Samoin saatesanoin minä toivotan teille hyvää yötä.

Iltakävely

Kävin tänään iltakävelyllä ystäväni kanssa. Aamu oli harmaa, mutta iltaa kohti ilma kirastui. Taivas oli täynnään kauniita pilviä! Taivaankannen kauneuteen ei voi kyllästyä koskaan!
Tämä kyseinen pilvi kirvoitti keskustelun näkemistämme sävähdyttävistä unista.

Kävimme monta merkityksellistä keskustelua ympäristössä ajelehtimisen ja puissa kiipeilyn ohessa. Nyt onkin aika onnellinen ja voimautunut olo. Olen törmännyt lähiaikoina useamman kerran ajatukseen siitä, että todellinen ystävyys on valon jakamista, sen antamista ja sen vastaanottamista. Se on minusta totta!

Tässä kuva säteilevästä ystävästäni kiivenneenä henkeäsalpaavaan puuhun, lähellä kotiani sijaitsevan viehättävän leikkipuiston sydämessä!

Tajusin ihan äsken jotain vaatimatonta ja ehkä myös itsestäänselvää: Ihminen ei voi sanoa olevansa onnellisella tuulella. Se ei vain istu suuhun, koska ei onnellisuus käy tuulella, kuten tunteet noin yleensä. Onnellinen ihminen ei ylipäätänsä käy tuulella. Onnellisuuteen assosioituu pikemminkin jotain aivan vastakohtaista; tyyneys. Rauha, järven peilipinta.

Kieli tarjoaa niin usein kauneuden kokemuksia ja oivalluksia. Kielen poimuissa on hassuja elämän lainalaisuuksia, piiloasenteita ja vinkkejä linkkeihin abtraktien ja konkreettisten asioiden välillä. Esimerkiksi yksi suosikkioivalluksistani ikinä on ollut sanassa ratkaisu: Kun on ongelma, siihen tarvitaan ratkaisu. Kun on ommel tai kangas, joka on purettava, se on ratkaistava. Ah!

Saarella

Kävin tänään saaressa, jonne kulkee soutuvene tunnin välein. Sillä aikaa kun ystäväni menivät saunaan, lähdin tutkimaan ympäristöä... Löysin niemen, jonka edustalla oli kyltti:

Upeaa! Kuljin polkua, jonka varrella oli otteita Raamatusta. Minua kosketti erityisesti kyseinen jae:

"Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa" Sananl 16:9  

Kyseinen lainaus tuntui suorastaan lahjalta. Olimme nimittäin pohtineet ystävieni kanssa aiemmin aamupäivällä, millä tavoin meistä kukin aikatauluttaisi elämänsä vaiheet ja suuret tapahtumat, jos siihen olisi oikeus ja mahdollisuus... Ajatusleikki oli absurdi ja kiehtova. Emmehän me mitään tiedä. On vain unelmia, aikaa ja valintoja, sekä valtava määrä sattumaa/johdatusta.

Elämä on kuin luottamusharjoitus.

Taivas oli harmaa ja tuuli tuiversi, ja minä löysin niemen nokasta pienen suloisen laiturin.

 

Suljin silmäni ja kuuntelin vain lehtien ja kaislojen kahinaa, sekä laineiden ääniä... Enkä minä tohdi kuvailla tuota hetkeä sen kummemmin. Se oli yksinkertaisesti täynnä rauhaa ja onnea.

Pian kokemani jälkeen huomasin koivun, joka oli kohottanut yksisilmäisen katseensa kohti taivasta. Ajatella, että tuollainen erityislaatuinen puu on juuri HILJAISUUDEN NIEMESSÄ!
Mutta mikä tuo tunne on, joka tuosta silmästä kuvastuu?



Vielä yksi juttu. Sillä saarella oli pelottomia sorsia, jotka eivät olleet moksiskaan meistä ihmisistä. Tässä eräs viehättävä yksilö, joka kuopsutti ja kelluskeli grillipaikan läheisyydessä, rantavedessä.

Ja eikö vain, että sitä vähän hymyilyttää?

Auringonlasku

Kuumailmapallo Helsingin yllä.

Saavuin eilen illalla Järvenpäähän, jossa olen asunut yhden onnellisen vuoden elämästäni. Aurinko laski samoilla tienoin. 

Tajusin vasta eilen, että olen jo vuosia nähnyt upeita auringonlaskuja juuri tähän aikaan vuodesta heinäkuun ja elokuun vaihteessa. Yöttömien öiden tilalle hiipii pimeys takaisin. Sitä minä kaipaan!

Lähdöntunne

Tänään taivas on valkoharmaa, ja minä pakkaan tavaroitani lähteäkseni Etelä-Suomeen. Tämä kappale on kaunis siinä missä lähdöntunnekin. Minun sisälläni on erikoislaatuinen toiveikkuuden tunne tämän matkan suhteen. Vai onko toiveikkuus edes tunne? Onko se pikemminkin asenne, joka hohkaa tunnemaailmaan?

Ystävien koti

Tänään toinen kämppiksistäni muutti pois. Muuton jälkeen jäimme pysyvän kämppikseni kanssa roikkumaan muuttaneen kämppiksemme uudelle asunnolle, kunnes tuli ilta, ja oli aika lähteä kotiin. Alaovilla nyt tästä eteenpäin päätoiminen ystävämme halasi meitä pitkään ja kuiskasi "kiitos". Liikutus kuulsi hänen kehostaan läpi. Se oli hänelle kai iso hetki. Ero. Jätimme hänet yksiöönsä, kun me kävelimme yhdessä kotiin keskustellen ihan tavallisista asioista ilman suuria tunteita. Ymmärsin, että kokemusmaailmoidemme välillä oli iso kuilu.

Kotona me löysimme kylpyhuoneesta koristehyönteisen, jonka yhteydessä oli runo. Viesti häneltä! Kyseisen kärpäsen hän nimesi siinä astraaliksi olennoitumakseen, jonka hän täten jätti elämään keskuuteemme. Vaihdoimme katseita kämppikseni kanssa kostunein silmin.

Liikutus on osuva sana. Kun nostan käsiini vaikkapa astian, joka on täynnään vettä, tunnen välittömästi sen painon, sekä liikkeessä sen läikähdykset. Tiedostan tuolla hetkellä veden olemassaolon sekä sen ominaislaadun. Itku sisältää oivalluksen.
Liikkumaton aines unohtuu kai helposti. Jopa eloisa elementti vesi on jäykkä kuin kivi liikkumattomana. Jopa rakkauteen toista ihmistä kohtaan turtuu, jos ei välillä liikutu. Elävä vesi, kiitollisuus ja läsnäolo...

Niin. Tuossa hetkessä minussa liikahti rakkaus ystävääni kohtaan, ja se oli kaunis kokemus, joka syntyi kauniista eleestä.

Hänen huoneensa on nyt tyhjä. Vein sinne lyhdyn. Rakkauden kummitustalossa palaa tietenkin elävä tuli.

Metsässä

Helle ei yllä metsään saakka. Valo läikähteli sammaleella, ja se sai minut ajattelemaan merenpohjaa.

Olen miettinyt asiaa, ja nyt luulen tietäväni: Näkijä ja kuulija ovat vastaanottajia. Maistaja, haistaja ja tuntija ovat kokijoita. Ikään kuin kauneus olisi jotain aineetonta, yksi olemassaolon nimistä. Siksi kakun maku, kukan tuoksu tai kissan pehmeä turkki eivät assosioidu sanaan kaunis? Ne ovat jotain liian kouriin tuntuvaa.

Kauneuden kokeminen on ehkä parempi käsite, kuin pelkkä kauneuden vastaanottaminen. Kokeminen tekemisenä tuo mieleeni esimerkiksi sanat kokonaisvaltainen, aktiivinen, oppiminen ja osallisuus. Ne ovat mielestäni hyviä asioita. Toisaalta vastaanottaminen saa ajattelemaan, että kauneus on lahja joltakulta jollekulle. Lahjat herättävät kiitollisuutta ja iloa.

Minun suosikkimarjani on mustikka. Ne ovat vaatimattomia, mutta upeita. Viidessä tunnissa kyykin jalkani maitohapoille, ja sain kasaan mustikkapiirakkatarpeet, sekä hiukan ylimääräistä. Tuntui hyvältä, kun tiesi todella tehneensä töitä piirakan eteen, ja kun sai jakaa sen ystävien kanssa.

Sateinen sunnuntai

 Aloitin kauneuden havainnoimis -projektini eilen kävellessäni tihkusateessa ystäväni luo. Olin käymässä kotikaupungissani, missä oli viikonloppuna aivan poikkeuksellisen harmaata ja viileää, ainakin heinäkuuksi. Syntyi vaikutelma, kuin pitäisi päästää jo irti kesästä. Se tuntui hyvältä! Miksi haikeat asiat tuntuvat välillä niin kauhean hyvältä?

 

Sadepisaroiden kokous apilanlehdillä! 

Vadelmat ovat mielestäni toiseksi ihanin marjalaji.

 Kirkon nurmikolle oli noussut sieni, jonka hatun pinta toi mieleeni letun! 

Vain kermavaahto ja vadelmahillo puuttuivat.

Onko etana kaunis? Vai onko se vain kiehtova?

Olipa se hauskaa!

Mietin siinä kävellessäni samalla, millaisia erilaisia tapoja on olemassa, joilla kauneutta voi kokea. Ainakin voimme nähdä kauniita asioita tai kuulla kauniita ääniä. Tuoksutkin voivat tavallaan olla kauniita, mutta ennemmin ne ovat hyviä. Entä maku, voiko esimerkiksi vadelman makua sanoa kauniiksi? Tai voiko jokin tuntoaistiärsyke olla kaunis? Miksi ne ovat ennemmin hyviä kuin kauniita?

Entä asiat, jotka eivät ole aistiemme varaisia, kuten käytös ja ajatuset. Nehän voivat olla kauniita. Mille niiden kauneus perustuu?

Aloitus

Tämä blogi on omistettu kauneuden havainnoinnille,
kuville ja ajatuksille,
omille tai lainatuille. Uskon, että jokaisessa päivässä on huomioitavan arvoista kauneutta.

Olen pohtinut blogin perustamista jo vuosia, ja nyt tuntuu oikealta hetkeltä kokeilla, onko tämä minun juttuni. Olenpas innoissani!