Arjen valoja

En ole kirjoittanut hetkeen. Arki vetää helposti syövereihinsä. Se ei kuitenkaan ole negatiivinen asia, koska ei se poissulje kauneutta. Päinvastoin. Arki on täyttä elämää, olennaisuutta.

Tässä on kuva kansiosta, jossa on valmentamani varhaisnuorten ryhmän nukketeatterinäytelmäprojektiin liittyvää materiaalia. Kaaoksen keskellä on hahmoja, rekvisiittaa, tarinan käsikirjoitus ja kutsuja, sekä ryhmän toimintaa innoittavia lainauksia bahá´í-kirjoituksista. Kaunista on se luovuus, energia ja motivaatio, sekä omistajuus, joka nuorissa ilmenee, kun he tekevät tätä projektia. Kaikki tämä heijastuu heidän säteilevillä kasvoillaan.

Näen ikkunastani joka ilta, kun aurinko painuu mailleen. Joka päivä näky on pääpiirteittäin sama, mutta silti eroaa vivahteiltaan olennaisesti kaikista muista illoista. Auringonlaskuihin ei voi kyllästyä, vaikka nehän ovat maailman arkisimpia asioita. Aurinko nousee ja laskee joka päivä, ja silti onnistuu salpaamaan hengen yhä uudestaan ja uudestaan.

Minun suosikkiarkitraditioni on ennen nukkumaanmenoa sytyttää kynttilöitä palamaan yöpöydälleni, joidan valossa lueskelen siihen asti, kunnes uni tulee silmään. Kuinka monta kertaa minä olen katsellut seinälleni heijastuvia kuvioita, ja olisin halunnut jäädä vain tuijottelemaan elävän liekin antamaa lepattavaa vaikutelmaa nukahtamisen sijaan? Todella monta, mutta edelleen se on upeimpia hetkiä päivässä.

Loppupäätelmä/Pointti?
Ehkä yksinkertaisesti se, että sekä ulkoinen että sisäinen valo on pohjaton ilon ja kauneuden lähde.
Valon merkitys on valtava, itsestäänselvä mutta ihmeellinen.

post scriptum 

Vielä eräs asia tuli mieleen, jonka halusin jakaa kanssanne. Olen saanut erityisesti tänään voimaa eräästä runosta, jonka yksi ystäväni postasi seinälleen facebookissa eilen illalla. Teippasin ajatelman siltä istumalta käytävämme seinällä roikkuvan kokovartalopeilin pintaan, ilahduttaakseni kenties myös kämppistäni.
Samoin saatesanoin minä toivotan teille hyvää yötä.

Iltakävely

Kävin tänään iltakävelyllä ystäväni kanssa. Aamu oli harmaa, mutta iltaa kohti ilma kirastui. Taivas oli täynnään kauniita pilviä! Taivaankannen kauneuteen ei voi kyllästyä koskaan!
Tämä kyseinen pilvi kirvoitti keskustelun näkemistämme sävähdyttävistä unista.

Kävimme monta merkityksellistä keskustelua ympäristössä ajelehtimisen ja puissa kiipeilyn ohessa. Nyt onkin aika onnellinen ja voimautunut olo. Olen törmännyt lähiaikoina useamman kerran ajatukseen siitä, että todellinen ystävyys on valon jakamista, sen antamista ja sen vastaanottamista. Se on minusta totta!

Tässä kuva säteilevästä ystävästäni kiivenneenä henkeäsalpaavaan puuhun, lähellä kotiani sijaitsevan viehättävän leikkipuiston sydämessä!

Tajusin ihan äsken jotain vaatimatonta ja ehkä myös itsestäänselvää: Ihminen ei voi sanoa olevansa onnellisella tuulella. Se ei vain istu suuhun, koska ei onnellisuus käy tuulella, kuten tunteet noin yleensä. Onnellinen ihminen ei ylipäätänsä käy tuulella. Onnellisuuteen assosioituu pikemminkin jotain aivan vastakohtaista; tyyneys. Rauha, järven peilipinta.

Kieli tarjoaa niin usein kauneuden kokemuksia ja oivalluksia. Kielen poimuissa on hassuja elämän lainalaisuuksia, piiloasenteita ja vinkkejä linkkeihin abtraktien ja konkreettisten asioiden välillä. Esimerkiksi yksi suosikkioivalluksistani ikinä on ollut sanassa ratkaisu: Kun on ongelma, siihen tarvitaan ratkaisu. Kun on ommel tai kangas, joka on purettava, se on ratkaistava. Ah!

Saarella

Kävin tänään saaressa, jonne kulkee soutuvene tunnin välein. Sillä aikaa kun ystäväni menivät saunaan, lähdin tutkimaan ympäristöä... Löysin niemen, jonka edustalla oli kyltti:

Upeaa! Kuljin polkua, jonka varrella oli otteita Raamatusta. Minua kosketti erityisesti kyseinen jae:

"Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa" Sananl 16:9  

Kyseinen lainaus tuntui suorastaan lahjalta. Olimme nimittäin pohtineet ystävieni kanssa aiemmin aamupäivällä, millä tavoin meistä kukin aikatauluttaisi elämänsä vaiheet ja suuret tapahtumat, jos siihen olisi oikeus ja mahdollisuus... Ajatusleikki oli absurdi ja kiehtova. Emmehän me mitään tiedä. On vain unelmia, aikaa ja valintoja, sekä valtava määrä sattumaa/johdatusta.

Elämä on kuin luottamusharjoitus.

Taivas oli harmaa ja tuuli tuiversi, ja minä löysin niemen nokasta pienen suloisen laiturin.

 

Suljin silmäni ja kuuntelin vain lehtien ja kaislojen kahinaa, sekä laineiden ääniä... Enkä minä tohdi kuvailla tuota hetkeä sen kummemmin. Se oli yksinkertaisesti täynnä rauhaa ja onnea.

Pian kokemani jälkeen huomasin koivun, joka oli kohottanut yksisilmäisen katseensa kohti taivasta. Ajatella, että tuollainen erityislaatuinen puu on juuri HILJAISUUDEN NIEMESSÄ!
Mutta mikä tuo tunne on, joka tuosta silmästä kuvastuu?



Vielä yksi juttu. Sillä saarella oli pelottomia sorsia, jotka eivät olleet moksiskaan meistä ihmisistä. Tässä eräs viehättävä yksilö, joka kuopsutti ja kelluskeli grillipaikan läheisyydessä, rantavedessä.

Ja eikö vain, että sitä vähän hymyilyttää?

Auringonlasku

Kuumailmapallo Helsingin yllä.

Saavuin eilen illalla Järvenpäähän, jossa olen asunut yhden onnellisen vuoden elämästäni. Aurinko laski samoilla tienoin. 

Tajusin vasta eilen, että olen jo vuosia nähnyt upeita auringonlaskuja juuri tähän aikaan vuodesta heinäkuun ja elokuun vaihteessa. Yöttömien öiden tilalle hiipii pimeys takaisin. Sitä minä kaipaan!